Ajatuksia ja avautumisia
Nyt tulee diippii shittii
Heipähei suomalaisen kamraadit! Ajateltiin vähän muistella
tätä upeata suomen kieltä ja kirjoittaa huiman kahden enkun kielisen tekstin
jälkeen suomeksi. Ollaan tosiaan huomattu et sanat rupeaa olemaan hakusessa kun
on kyse äidinkielestämme :D Ei pahasti, mutta usein tulee heitettyä englanninkielisiä
sanoja sinne tänne ja sit muisti lyö tyhjää muistellessaan jotakin sanaa. (Ajatelkaa
vaan kuinka Marnan venäjän kieli on kärsinyt….voevoe Mitään en myönnä mitään en
tunnusta.)
Kaikkea mekin ollaan täällä nähty ja koettu. Jaettu täällä
blogissa, sekä käytetty ahkerasti whatsappia. Välillä on ollut kiireitä kun
ollaan viimeinkin ruvettu tekemään ”ahkerasti” töitä koulunkin eteen. Etenkin
tulevat kolme viikkoa tulee olemaan kiireellisempää aikaa. Jep! Kolme viikkoa
koulua jäljellä! Huhhuh. Mitäs me ollaankaan opittu tällä…ainakin matkustelu
jää mieleen (tämän takiahan tänne tultiin khrm) :D. Kolme viikkoa koulua ja
sitten päälle vielä neljä viikkoa täysin vapaata lomailua! Ollaankin tässä
mietitty mitä meinataan tehdä tuona aikana kun tärkeimmät paikat on jo käyty..
Loch Nessiä vois kyllä käydä pyydystämässä jos laukkuun mahtuisi vielä. Ja
joskus whatsapp-viesteihin ei olla heti keretty vastaamaan, koska ollaan
ihasteltu jotakin juttuja liian paljon. Liittyen noihin reisuihin.

Noin seitsemän viikkoa. 52 päivää. Sit suunnataan jo
takaisin Suomeen. Jos tämän reissun alussa pelotti tulla Skotlantiin, ei
koskaan olisi uskonut et yhtäkkiä tulee pelko palata Suomeen. Tämä on hyvin
outo ja ahdistava tunne. Miksi paluu pelottaa? Pelottaa ettei me ei olla enää ketään sielläpäin. Että meiät on
jotenkin hylätty ja unohdettu.
Reilun kahden kuukauden aikana ollaan totuttu tähän elämään
Skotlannissa. Kauppareissut sujuu iisisti, ympäristö tuttua, näköala ikkunasta
miellyttää (voih ihanat roskikset), kämppikset ja naapurit hyviä kavereita ja seuraa,
säähänkin rupeaa tottumaan tuulineen ja sateineen (on se kivaa kun täällä jo
täysi kevät kun sillä aikaa Suomessa kuulemma satelee lunta aika-ajoin). Kaikin
puolin tämä kämppäkin on jo koti ja ”yhteiselämä” sujuu hyvin.
Skottiaksenttikin ruvennut sujumaan, sekä punnat ovat hallussa. Elämä täällä on
jo normaalia ja tällä hetkellä on hyvin vaikeata kuvitella itsensä takaisin
Suomeen. Vai että pitää taas puhua vain suomea ja kaikki ymmärtääkin sinua?
Iiks, bye-bye juoruilut. Skotlanti on jo jollain tapaa koti. Meiän pitää
periaatteessa alottaa taas kaikki ihan alusta Suomessa: kämpän etsiminen,
muuttopuuhat, vakuutukset, liittymät, netit… Se vaan on jotenkin todella
kammottava ja pelottava asia. Just kun on asettunut johonkin, joutuu taas
aloittamaan alusta tän sopeutumisprosessin.
Ikävä takaisin on tietty. Pelastuksena ovat olleet ihanat
vanhemmat jotka ovat lähetelleet suklaata ja ruisleipää! Heseäkin on kauhea
ikävä (ei vois uskoa, mutta tämä oli Marnan suusta… Mut on Hempelläki !). Voi herranpieksut,
mehän ollaan ruvettu tykkäämään salmiakista! Nämä maut tuovat meille fiiliksen
kodista meren tuolla puolen.
Ikävä on ihmisiäkin. On se eriä nähdä face2face kuin vain
viestitellä päivittäin. Ja tässä tämä pelko taas tulee esille. Vaikka
viestittelyä on ollut päivittäin, se on muuttunut. Äänensävyt saivat uusia
vivahteita. Signaalit heikkenevät.. Kun lähdimme matkaan, kaikki kaverit
lupasivat päivitellä kaikkia tekemisiään ja että tulevat kaipaamaan meitä. Niin
miten on, ihmiset?
Mitä pidempää ollaan oltu Skotlannissa, sitä vähemmän
tuntuu, ettei meitä enää odotetaan. Ovatko kaverit luovuttaneet odotuksen
kanssa? Eikö olekaan enää ikävä? Karusti sanottu, mutta vain pari ihmistä
tuntuu kyselevän aidosti meidän kuulumisia ja on esittänyt kaipaustaan. Pari
niistä on itekkin tällä hetkellä vaihdossa vieläpä. Se on jotenkin surullista
ja pelottavaa. Me ollaan koitettu kertoa meidän tekemisistä ja kysellä mitä
Suomen puolella tapahtuu. Ja vastaukseksi meidän intoiluun saamme vain pari
sanaa, joskus emme sitäkään. Niinkö paljon kiinnosti? Ei muita kysymyksiä?
Anteeks minun parikymmentä kysymystä sinun päivästäsi. Awkward. Ei hajuakaan
kenen kanssa kaikki nykyään kaveeraa ja mitä puuhailee ja kenen kanssa yms. Ja
ennen jaettiin ihan kaikki. Aivan
kaikki. Ennen jaettiin sen takia että itse halusi jakaa kokemuksia. Oltiin
itse siinä mukana vahvasti, vaikka ei fyysisesti mukana oltukaan. Nykyään
jaetaan vain, koska ollaan melkein räjähdetty kyseltyään miljoona kysymystä.

Pelottaa et kaikilla jo uudet piirit ja me ei enää sovita
niihin. Ja tämä pelko on suuri ja kasvaa kotiintuloa kohti. Ei haluttaisi
tunkea minnekään, mutta haluttaisiin, että meidät otetaan mukaan porukkaan.
Tietenkin tänä aikana on kaikille tullut omia inside-juttuja. Niistäkin olis
kiva kuulla edes osa. Laittakaa itsenne meidän tilalle: Mitä haluisitte tietää
parhaiden kavereiden menoista? Etenkin niiden, jotka ovat kaukana susta? Jep.
KAIKEN. Alkaen draamoista ja ihastuksista, vaikkapa naapurin koiran paskan
laadusta (no siis karkeasti jos näin laitetaan). Olisi ihan mukavaa jos
jaettaisiin ihan vaan randomeja tunteita. Silloin kun meille ei jaeta mitään,
emme mekään enää uskalla sanoa mitään. Vaikka mieli tekis kertoa vaikka ja
mitä. Ja vaikka meilläkin on meidän kämppisten kanssa jotain juttuja, ollaan me
ne kerrottu teille.
Ja mitkä on nämä ”Teillä
on menoa, en halua häiritä, teitä ei kiinnosta”-jutut?! Nämä ihmetyttävät
eniten. Ollaan muutettu Skotlantiin ja hetikö meidän kiinnostus lopahti vaikka
Suomessa jaksettiin kuunnella? Nyt kyllä olette väärässä. Me ei olla muututtu
tässä asiassa mihinkään suuntaan, ei
mihinkään. Muistakaa se. Ihmiset, teidän elämä Suomessa ei ole tylsää, jos
niin ajattelette, ja siksi ette jaa kuulumisia. Te voitte tehdä siitä
kiinnostavan ja meitä kiinnostaa pienetkin asiat! Meille teidän menot eivät ole
tylsiä, vaikka olisikin vain kouluhommia tai sohvalla röhnöttämistä tai
baarissa huippuhetki oli kun vessassa törmää yhteen tuttuun. Me ollaan koettu
ne kaikki ja tiedetään, että aina on silti jotain mitä tapahtui ja haluaisi
jakaa. Ollaan huomattu, että jos ollaan aivan hiljaa, kukaan ei ole ruvennut
kauheastikaan kaipailemaan. Oikeesti, niin karulta kun se kuulostaakin, tää on totta. Ei me mitään
huomionhakuisia nyt yritetä olla, mutta vähän tuo loukkaa. Ja satuttaa ilkeästi.
Sitten kun tullaan takaisin, toivottaisi viimeistään silloin
huomaamme pelkojen olevan turhia ja meidän välit on yhtä läheiset kuin
ennenkin. Tullaan kehittelemään meidän yhteisiä juttuja sitten siitä lähtien! Auttakaa
meitä pääsemään tästä tunteesta pois vielä kun olemme täällä. Ettei mee koko
loppuaika siihen, että pohditaan tällasia juttuja aamusta yöhön. Kiitti ja
kuitti! (Tässä vaiheessa "LoL naiset")
Kaikella rakkaudella mitä löytyy,
Marina ja Henna